sunnuntai, 23. tammikuu 2005

Kiljukaula

Siinä se nenäkkäänä istui mua vastapäätä ja tuijotti suurilla vihreillä silmillään. Sen punaiset pitkät hiukset olivat takussa, mä olisin halunnut kammata ja palmikoida ne sillä hetkellä, mutta tiesin, että jos kosken nyt tähän nenäkkääseen kakaraan se vähintään purisi mua. Sen pisamaisilla poskilla oli virrannut kiukkuiset ja katkerat kyyneleet vielä viitisen minuuttia sitten, mutta ne olivat loppuneet heti kun aloitin laulamaan hiljaisella äänellä “Ken tanssahtelee sateessa, hän kuolee aurinkoon ja auringon säde on se kehto johon hänet elävänä haudataan..” Lopetin lauluni laulamisen ja kakara katsoi minuun pisteliäästi, välillä silmiään siristämällä. Mä pelkäsin. Kakara nousi sohvalta, joka oli suojattu hopean värisellä peitteellä ja siihen peitteeseen oli kirjailtu S. L koukeroisin kirjaimin. Tämä lapsi, kamala kiljukaula oli joskus pienempänä - ollessaan vielä mukava, halauksia antava ja hellä - kysynyt mitä peitteessä luki. Kerroin tarinan pienestä naisesta nimeltään Saimi Laine. Kiljukaula oli rakastanut tarinaa, joka ei kuitenkaan loppunut onnellisesti. Harvemman ihmisenkään elämä loppuu onnellisesti tai on kokonaan onnellinen, olin sanonut kiljukaulalle tämän itkiessä Saimi Laineen kohtaloa. Mua vain huvitti. Kiljukaula käveli nurkkaan. Nurkan oikean puoleinen seinä oli musta, johon olimme yhdessä tehneet valkoisella maalilla kättemme jälkiä, toinen seinä oli ruosteenpunainen. Kiljukaula käveli niin pitkälle nurkkaan, kunnes hänen otsansa tömähti seinään, sitten hän otti vielä muutaman askeleen, kuin varmistuakseen siitä että seinä olisi varmasti hänen tiellään. Loppu, hän ei enää kävellyt vaan istuutui nurkkaa vastapäätä ja rupesi laulamaan “Hänestä on tulossa solvaaja, kiristäjä, hän on aina lentämässä, ei ihan. Hän on aina satamassa, anteeksi.” Laulu oli mun, se oli mun kirjoittama. Mä nousin itse siltä samalta sohvalta, miltä tuo kiljukaula oli noussut muutama minuutti ennen minua. Kävelin huoneen poikki ja istuuduin kiljukaulan viereen. Yhdyin mukaan lauluun. Yhtäkkiä kiljukaula lopetti laulamisen ja halasi minua, luulin ensin että tämä on tullut järkiinsä ja hän tahtoo osoittaa hellyyttään. Kiersin kädet kiljukaulan ympärille ja samassa tunsin, jotain terävää selässäni. “Nyt sinullekin kasvaa siivet”, kiljukaula huusi, raivosi, juoksi kuin sokeana kirkkaankeltaisen oven luokse ja oli poissa.. Tunsin kuinka lapaluitani kiristeli. Ruosteenpunaisessa seinässä oli suuri kokovartalopeili ja juoksin peilin luokse. Käänsin sille selkäni ja kurottelin päätäni peiliin päin ja odotin näkeväni suuren ihmeen. Kun mitään ei tapahtunut muutamaan minuuttiin riisuin villapaitani, poolopuseroni, trikootopin ja loppujen lopuksi olin yläosattomissa kylmässä lämpimänvärisessä huoneessa. Seisoin peilin edessä puolisen tuntia, tunnin ja vielä seuraavalla viikollakin seisoin selkä peiliin päin ja niskat jumiutuneena lämpimän värisessä, kylmässä huoneessa ilman paitaa, eikä minulle mitään siipiä koskaan kasvanut. Itken katkerana sitä, että joskus uskoin kiljukaulan sanoja ja, että ylipäätänsä synnytin hänet tähän maailmaan. Raivo, oranssi seinä, musta seinä valkoisten kämmenten kuvien kanssa, peili, nurkka, kirkkaan keltainen ovi, villapaita, poolopusero, trikootoppi, kiljukaula. “Ken lyö tahtia kuninkaalle, hänet suudelmiin hukutetaan ja suudelmat on se meri mihin hänet väsyneenä kivi kaulassa tiputetaan”, lauloin.

sunnuntai, 23. tammikuu 2005

Tajuatko?

Tuntuu kuin jokainen avoin katseesi olisi isku hauraaseen sydämeeni. Tuskaani lisäsi tieto, että olen sinun lisäksesi ainoa ihminen maan päällä, joka on koskaan saanut kokea tämän saman. Kokea tällaisen ystävyyden, jota kaikki odottavat, mutta jota he eivät saisi koskaan kokea. Ja sinä, kuinka ihmeellinen oletkaan, niin uskomattoman ihmeellinen. Sinun kauneutesi ei ole tästä maailmasta ja sitä minä säikähdin, kauneuttasi ja viisauttasi. Kukaan ei saa koskaan tietää mitä sinä näet, mitä sinä koet ja mitä kuulet. Vain minä voin edes yrittää ymmärtää syvimpiä ajatuksiasi, enkä voi silti koskaan ymmärtää viisautesi määrää. Mutta sen minä ymmärrän, jos en muuta, että minun tulee olla kiitollinen siitä, että sain kokea silmänräpäyksen kauneudestasi ja viisaudestasi, jotka sinulle lahjoitettiin jostakin kun taivaat aukenivat hetkeksi ja verhot siirtyivät syrjään, sulkeutuakseen heti uudelleen, ikuisiksi ajoiksi

perjantai, 21. tammikuu 2005

Punaista

Taas on yksi kouluviikko takana ja toinen edessä. Ei sillä, että se olisi suorastaan vakavasti masentavaa, kun maanantaina taas kouluun kävelen, mutta kyllä sitä aikaisina herätyksinä jäisi vain nukkumaan lämpimään sänkyyn. Yleensä herään siinä vaiheessa kun astelen olohuoneeseen, jossa on kuitenkin molemmat ikkunat auki. Hauskinta on kun ikkuinoista sataa sisälle ja saa ilman tilausta aamukastautumisen. Eihän siinä paljoa kastu, ihan vähän vain. Odotan tällä hetkellä maanantaita vain sen takia, että uskon saavani silloin kemian kokeeni takaisin. Uskon, että se meni huonosti. En muistanut paljon mitään. Äh. En jaksa kirjottaa, menen. "Käännä selkä niille, kun ei ne jaksa. Katso heitä viimeisen kerran sinisillä silmilläsi ja kuiskaa miltei äänettömästi hyvästit. Viimeisen silmäyksen jälkeen älä enää käänny. Muuten kadut."

perjantai, 21. tammikuu 2005

?

Säälinkö? Miten ne pystyivät laskemaan meidät samaan ryhmään? Miten? Ei ne hassut tajunneet, että me mennään sekaisin toistemme läheisyydestä eikä tätä kaikkea ole tarkoitettu näin. Eikä meidän pitäisi olla näin kiinni toisissamme, emmehän ole edes siamilaisia kaksosia. Eikä meidän pitäisi olla mitään. Nekin nauraa, vaikka ne ei tiedä mille me nauretaan. Ne on typeriä. Kuinka ne voisikaan tietää meidän naurunaiheemme? Eihän kukaan muu tiedä, että yhdellä roikkuu vessapaperia housuista, toisella näkyy kuivunutta räkää nenäreiästä, lopuilla näkyy joko paidassa kahden kuukauden ruokalista tai sitten heidän hengityksensä haisee mädälle, sipulille. Pinnallisia ajatuksia meillä, vaikka olemme kaikinpuolin suvaitsevia. Näitä ihmisiä me vain vihaamme liikaa eikä suvaitsevaisuus auta. HAH!. Meidän lisäksi tiedän, että on kaksi muuta meidän kaltaistamme. Omat riidat on tietenkin, muttei heillä eikä meillä. Olemme erikoisia. Sinä tiuskit, minä huudan suoraa, hän karjuu kanssani ja se toinen, se laulaa. Ja se laulu on maailman kauneinta. Kauneinta niin kuin me.

sunnuntai, 26. joulukuu 2004

RP, minä ja Pinni.

Voi niitä raukkaparkoja...

Kävelemme Eevan kanssa loskaisella kadulla ja käveltyämme jonkin verran raitiovaunupysäkiltä, Eeva pysähtyy ja suuntaa erään rapun ovelle ja painaa yhtä kymmenestä summerista. Summerissa lukee epäselvästi jotain. Kuuluu pieni naksahdus ja Eeva avaa tottuneesti rapun oven. Rapussa tuoksuu lievästi tärpätti.
-Taiteilijatalo, hän sanoo naurahtaen ja minä hymyilen.

Hissi on vanha, niin kuin talokin. Hissi on vihreä ja siinä on ensin kevyt veto-ovi, sen jälkeen raskas työntyöovi, jotka Eeva avaa vanhasta tottumuksesta. Kuudennessa kerroksessa hissi pysähtyy ja Eeva avaa meille ovet, ensin raskaan ja sitten kevyen. Minä kiitän. Eeva tarttuu käteeni ihan vain rohkaisuksi. Minusta se tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Ihana Eeva. Hän soittaa ovikelloa ja menee hetki ennen kuin oven avaa harmaahiuksinen nainen, joka muikistelee meille iloisesti. Sydämeni sulaa ja jännitys poistuu.
-Jättäkää kenkänne siihen eteiseen ja tulkaa sitten olohuoneeseen, nainen sanoo ja sitten hän on poissa. Otamme kengät pois.

Kävelemme käytävässä, suuressa ruskeassa käytävässä ja Eeva pitää edelleen kädestäni kiinni, ihana Eeva. Hän avaa huomaamattoman oven ja astumme suureen, avaraan ruskeaan huoneeseen. Nainen istuu suurella antiikkisohvalla, joka on päällystetty hopeansinisellä taftilla, ihana sohva. Istuudumme vanhoille nahkanojatuoleille.

Istun Pinnin viereen. Pinni tarttuu käteeni, rakas ihana Pinni. Pinni istuu oikealla vierelläni ja Eeva vasemmalla. Pinni puristaa kättäni ja katson häntä. Pinniä naurattaa, sen näkee hänen silmistään, ihanat silmät.

Mies lausuu runoaan. Pinnin käsi hikoaa ja meitä naurattaa. Syntiset. Mies on lausunut runonsa, pidämme tapamme mukaan pienen tee- ja kahvitauon. Pinnin rupeaa nauramaan, ensin hymyilemällä, sitten hihittelemällä ja lopulta avoimesti kikattamalla. Minä yhdyn Pinnin nauruun, vaikka oikeasti itkettää. Nainen katsoo meitä surumielisesti ja ihmettelemällä. Hän ajattelee Syntiset.

Tuntien jälkeen se sama ruskea käytävä, ruudullinen ovimatto, jossa lukee Tervetuloa, vihreä hissi, kevyt veto-ovi ja raskas työntöovi, tärpätin lievä tuoksu, ihana tärpätti. Taiteilijatalo, summeri, loskainen katu, ihana Eeva ja rakas Pinni.

(Tää ei varmaan mitenkään liittynyt tänne, mutta tällaisia ajatuksia tuli päähäni. Pelottaa)